Kaksoset

Blogi identtisten kaksosten odotuksesta ja meidän arjen kiemuroista

torstai 7. elokuuta 2014

Se tunne kun ei ole mitään sanottavaa, mutta kuitenkin olisi niiin paljon

Aluksi pahoittelen heti, ettei minusta ole kuulunut aikoihin mitään. Uskomattomien viikkojen ja mylleryksen jälkeen uskoisin, että tekstini saattaa olla realistista ja siitä on suurin mielialanvaihtelu poistunut.

Tällä hetkellä siis viikkoja poikien kanssa 36+1 ja pojilla on jo melkoisesti kokoa. Ahtaus ja kireys ovat tuoneetkin helteen kanssa haasteita meidän arkeen. Nyt sataa ja toivoisi, ettei sataisi.

Taas aloittaessani tekstin niin päässäni on uskomaton määrä ajatuksia, enkä saa niitä tänne. Ehkä tiistain jälkeen ajatukseni kirkastuvat ;)

Toivottavasti seuraavaksi pääsen kirjoittamaan jo meidän arjesta kahden pojan kanssa. <3



-Sanni

torstai 26. kesäkuuta 2014

NORMAALI?????..

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten ajattelen liikaa. Ennen mietteet ovat koskettaneet enemmänkin itseäni, toiminko oikein, riitänkö, miltä näytän, miltä pitäisi näyttää, osaanko. Raskauteni aikana arvoni ovat itseäni kohtaan löystyneet, mutta ajatukset siitä ovatko lapseni normaalin kokoisia, olenko varmasti tehnyt niiden eteen kaiken voitavani, miten olisi jos olisin toiminut toisin. Jatkuva syyllisyys kävelee mukanani joka päivä. 

Jostain syystä en ole oikein koko raskauteni aikana voinut syödä vitamiinilisiä. Ottaessani sen sitten minä hetkenä hyvänsä päivästä oksennus on suora seuraus. Muutenkin huonovointisena oksentaa sen mitä on saanut syötyä, turhauttavaa. Todella turhauttavaa. Kierre alkaa alusta ja suuhun on taas laitettava väkisin jotain. Olen tullut siihen tulokseen, että vauvat saavat enemmän ravintoa ilman vitamiinilisää. Mielessäni mietin, että vauvoja syntyy jos vaikka millaisissa oloissa. 

Olen mukana sellaisessa ryhmässä, joilla on suht samanlainen elämäntilanne kuin itsellänikin ja meitä kaikkia yhdistää se, että lapsemme syntyvät samoihin aikoihin. Olen jo aikaisemminkin maininnut, että olen kokenut ryhmän todella voimaannuttavaksi ja itselleni esikoisia odottavana myös todella hyödylliseksi. Siellä kuitenkin isossa ryhmässä tulee väkisinkin esiin keskusteluja, joita ei olisi välttämättä näin hermoheikkoisen ihmisen lukea.

Keskustelut, joissa vertaillaan pituuksia, painoja, mittoja jne. jne. ovat minusta todella mielenkiintoisia, mutta ne tuovat mieleen sen, OLENKO MINÄ NORMAALI, KETÄ ON NORMAALI, ONKO NORMAALIA?? Suurimmaksi kysymyksekseni jää pitääkö olla NORMAALI? Olen usean tarkkailun vuoksi nähnyt ja päässyt seuraamaan poikia usein ja saanut aina tietooni heidän painoarviot ja muita tietoja. Mieleeni kuitenkin hiipi sellainen ajatus, että minulle ei ole koskaan sanottu vastaavatko ne käyriä ja normaalirajoja ja ja ja ja... Yön asioita pohtiessani tulin siihen tulokseen, että mitä merkitystä sillä on. Rakastan varmasti lapsiani kaikesta huolimatta enemmän kuin mitään <3 


Me ollaan lähdössä neuvolaan seuraamaan ollaanhan kaikilla oikeilla käyrillä ja mitoilla ja niiden jälkeen taas palaudutaan siihen, että jokainen meistä on ainutlaatuinen. Oltiin sitten millä tahansa käyrällä. 


Omista muutoksista suurimpina pidän ehdottomasti kyllä sitä, että vaatteet joita nykyään laitan päälleni ovat ennen kaikkea tottakai mukavat!! Siis miksi edes olen tunkenut ruhooni mitään pillifarkkuja, mutta myös värivalintani ovat kokeneet mullistuksen. Lähden nimittäin juurikin neuvolaan pinkeillä shortseilla ja pinkillä laukulla, olisikohan mulla vielä pinkkiä kynsilakkaa? Jännä nähdä mitä sitten ostellaan kun vauvat ovat syntyneet ja päälle mahtuu perusvaatteet ;) Olisikohan Guessilla jotain pinkkiä kukkaroa..hhhmm..


Aamupalaksi muuten tänään kaksi lasia maitoa ja mehujää. (saa moralisoida, ei tunnu missään)  Olen oppinut,että aamuina, jolloin pitää olla autossa ennen 10 niin ei kannata syödä mitään, mikä ei maistu. Siitä meidän edellinen pikku Audi ja minä saimme muistutuksen kun väkisin syö. 



Ihanaa aurinkoista perjantaita täällä Mikko Alatalon tahtiin <3



-Sanni

ps. lupaan lisätä pinkkikuvat seuraavaksi ;)
















keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Isästä-vaariksi, pojasta-isäksi, ystävästä-kummiksi

Ollessani noin 15-vuotias, isäni lauloi minulle laulua: Sellaista elämä on. Laulussa nuorella on murhe, kuten minulla tuolloin. Laulun sanat ovat kertosäkeen mukaiset: sillä suoraan sanottuna, suurinpiirtein, sellaista elämä on. Oma isäni ei tuolloin voinut minua auttaa vain lohduttaa, että kyllä kaikki selviää. Laulun sanat tulevat minun mukanani joka ikinen päivä, isäni laulamana tottakai.

Nyt noin kymmenen vuotta jälkeenpäin osaan tuota laulua ja isääni arvostaa aivan eri tavoin. Pienenä muistan kirjoittaneeni kortteihin: isi on vahva, urheilullinen, isi tykkää jalkapallosta, maailman paras isi. Isäni oli tuolloin paljon pois ja niinkuin pieni lapsi kirjoittaa tai kertoo: isi oli sporttinen jne. mutta silti maailman paras isi.
Nykyään isäni on paljon kotona, hänen työtehtävänsä ovat muuttuneet ja hänellä on hyvinkin erilainen elämä. Nyt kirjoittaisin isäni korttiin: hölmölle ja hempeleivälle vaarille, reilulle appiukolle ja maailman parhaalle isille.

Oma suhteeni isään saa minut ajattelemaan omaa miestäni ja hänen tulevaa suhdetta poikiinsa. Näen silmissäni kun hän ylpeänä kävelee poikiensa kanssa auto tapahtumasta toiseen tai kun isi käy poikien kanssa saunassa niin kuin miehet menevät. En myöskään ilman kyyneliä pysty kuvittelemaan sitä hetkeä kun hän pitää niitä ensi kertaa sylissään. Hänen poikiaan.
On suorastaan kunnia saada seurata mieheni muutosta isäksi. Se on välillä todella koskettavaa, hauskaa ja jopa pelottavaa. Onko sitä itsekään noin valmis kaikkeen.

Meidän pojilla on ainakin nyt lähes kaikki hankinnat hankittuna, pakolliset ainakin: pinnasängyt, vaatteita, kaukalot, vaunut, vaippoja ja peitteitä. Nyt myös kaikki kummit kysyttynä.

Kummiasiat ovat minun mielestäni todella vaikeita. Sivusta seuranneena ne tuovat murheita sekä perheelle, että sukulaisille. Kaikilla näyttää olevan oma mielipiteensä asiasta ja aina väärä ihminen on väärässä paikassa. Mielettömän ahdistavaa, että niin ihanasta jutusta tehdään usein niin kovin vaikeeta. Itse olen saanut kunnian olla kahden ihanan pojan kummitäti. Molemmilla kerroilla olen ollut todella otettu, että saan osallistua kasvattamaan lasta ja tuomaan itseni hänen elämäänsä pitkäksi aikaa. En koskaan kuitenkaan ole pystynyt lähtemään sille linjalle, että voisin mielettömät määrät pojille hankkia jotain. Olen yrittänyt omalla rakkaudella ja huolenpidolla "suorittaa" oman osuuteni.

Mielestäni tärkein asia on se, että lapsella on turvallisia aikuisia ympärillään välittämässä ja huolehtimassa, siitä huolimatta oliko kummi taiko ei. Olisihan se ihana pyytää vaikka kaikki läheiset.
Meidän pojilla on nyt molemmilla neljä kummia. Kaikki kummeistamme eivät kuulu kirkkoon, mutta sillä ei ole meille merkitystä.
Pyysimme molempien sisarukset ja kaksi ystäväpariskuntaa. Silti toiveemme on, että pojat saavat paljon aikuisia ja rakkautta ympärilleen. Sehän kuitenkin on tärkeintä. Olemme sanonutkin, että me nyt sitten tullaan valtavana pakettina loppu kesästä. Mieheni toivoi eilen vielä toista koiraa.. HEHHE :D
Ehkä tarvitsemme siihen vähän suuremman kodin kun nyt jo on ahdasta ja mahdollisesti jostain lisähermoja..

Tänään alkoi 30+0 ja kännykkäsovellus kertoi, että jos odotat kaksosia niin olosi on jo tukala. Olisin halunnut vastata sille, että TOTTA!! Mahan voisi repiä jo auki saadakseen vähän lisätilaa.. Jaloista ja pyllystä voitaisiin siirtää nahkaa vähän lisäjoustavuudeksi ;)
Meidän arviolla on siis jäljellä noin 6 viikkoa. Oma "pelkoni" on kyllä, että viikolla 36 lääkärit sanovat, että antaa mennä loppuun asti vaan. Pojille se olisi tottakai hyvä ja ymmärrän todella hyvin, että minunkin sitä pitäisi toivoa. Välillä sitä vaan itsekkäästi toivoisi ajan kuluvan nopeammin. Aina sitä toivoo sitä, mitä ei voi saada. Syksyllä toivon varmasti, että olisipa kesä. On haastavaa olla kärsimätön, odottavan aika on pitkä...

Päivä kerrallaan..

-Sanni














maanantai 23. kesäkuuta 2014

Tuntemusten ja tiedon välinen ero

Olen tässä vapaiden aikana ja levätessä huomannut, että kun ihmisellä on aikaa niin on myös paljon ajatuksia. Tulee tehtyä nettiostoksia, selailtua sivuja ja niin edelleen, mutta myös todellisia murheen aiheita tulee ajateltua entistä enemmän.
Useimmiten raskauteen liittyvät tuntemukset, eivät ainakaan helpotu googlen antamalla diagnoosilla, mikä saattaa keskiyön tunteina olla todellakin järkeenkäyvä.

Meillä on kaikilla onneksi kaikki hyvin ainakin tällä hetkellä, yöt muuttuu vähän levottomaksi ja aamut saattaa alkaa oksentamalla, mutta päivä kerrallaan.
Pojat on jo tosi isoja ja potkut mielettömän vahvoja. Välillä on pakko ääneen pyytää pientä rauhoittumista, mutta onhan se ihana tuntea heidät päivä päivältä paremmin <3 Mitään rytmiä meidän pojilla ei kyllä ole. Meininki on varmaan se, että kun toiselta saa potkun päähän niin kosto elää ja sitten alkaa koko mahaa hölskyttävä sota.

Meidän perheen Juhannus meni melko rauhallisesti. Vietimme aikaa lepäillen ja nukkuen pitkään ja illalla kävimme katsomassa kavereita. Heillä meno oli toki riehakaampaa, mutta hienosti me joukkoon mahduttiin. Itseasiassa todella hyvin. En ole koskaan tuntenut siinä porukassa itseäni niin tervetulleeksi,mikä saikin minut ajattelemaan itseäni ja elämääni taaksepäin. Miten paljon olenkaan muuttunut.

Aivan kuten noissa raskauteen liittyvissä epävarmuuksissa, olen myös ollut todella epävarma itsestäni ja kaikesta aina. Jos mielessäni olen ajatellut,ettei minusta pidetä niin saan sen erittäin helposti mielessäni todelliseksi ihan omilla ajatuksillani. Kyllä se ihmismieli on helposti ohjattavissa.
Mutta päivä päivältä omassa elämässä kun kasvaa, niin sitä huomaa, etteivät asiat olekkaan aina niin. Tai sitten niistä ajatuksistaan luopuu. Kaikkia ei voi miellyttää. Eikä pidäkkään.


Sain tänään postista kirjeen, joka sai tämän hormoonihirmun itkemään solkenaan. Kirjekin todisti minulle sen, että kaikella on tarkoituksensa. Luin niitä kauniita sanoja tuhottoman monta kertaa ja mietin mielessäni, että miten ikinä osaisin omat tunteeni kirjoittaa takaisin kirjeiden vastaanottajille. Saatuani vastaukseni kokoon koin todella suurta huojentumista. Miten tärkeätä onkaan selvittää asiat. Ja miten ihanaa olikaan kertoa kirjeessä, että mulla menee hyvin.


Poikkesin hieman aiheestani rakkautta kahdelle,mutta tässä raskauden aikana olen huomannut, että rakkautta voi ja pitää jakaa ympärille.Vilpittömästi tunteensa tuova saa paljon enemmän kuin menettää.Tiedän olen tullut rakkaushöperöksi. Ja hulluksi: tämä epävarma anteeksi-Nieminen laittaa nyt itsestään ja mahastaan nakuilukuvan nettiin. Olen tainnut muuttua vähemmän epävarmaksi-Rinteeksi.

Pahoittelut valas on paljastettu :D 29+5

Hukutusvaatteet ;)


-Sanni




maanantai 9. kesäkuuta 2014

Loputon väsymys, syy vai seuraus

Ensimäinen raskausoireeni oli loputon väsymys. Aamuvirkkuna en olisi millään noussut sängystä ja nukkumaan voi hyvin mennä jo seitsämän kahdeksan aikaan. Viimeistään Salkkareiden jälkeen. Mieheni ei ollut lainkaan ymmärtää, että tämä energiapakkaus, joka ei hetkeäkään osaa olla paikallaan nukkuu PÄIVÄLLÄ??!!?!? Riitelemme harvoin, mutta totutteleminen siihen, että en jaksakkaan hillua iltoja hänen kanssaan vaati totuttelua.

Toisena oireena oli huonovointisuus, mieheni ei pystynyt ymmärtämään sitä, että ihan oikeesti nyt oksettaa. Oksennettua uuteen autoomme ja juostuani vessassa raskausviikkoon 18 asti, niin mieheni alkoi jo hieman tottua siihen, että kyllä toi hullu oksentaa kaikki mitä se syö.

Raskausviikon 18 jälkeen en enää oksennellut tasaisesti ja oloni oli joksenkin virkeä. Joku puhuu keskiraskauden hehkusta tai muusta. Hehkua se ei kyllä silti ollut, enkä totta totisesti tuntenut itseäni pikkumasuni kanssa seksikkääksi tai kauniiksi. Kaikkea muuta!

Nyt viimeiset kaksi-kolme viikkoa olen ollut tolkuttoman väsynyt, vapiseva haamu. Verenpaineeni, sekä hemoglobiinini menee äärettömän alhaalla ja hitaalla. Tällä kertaa minun on itse todella todella vaikea ymmärtää sitä, etten jaksa tai pysty enää tiettyihin juttuihin.

Kertomani perusteella saattaisi kuvitella, että olen todella tympääntynyt raskauteeni tai valitan. Päin vastoin, sehän tässä juuri niin hullua onkin, että kaikesta huolimatta tämä on aivan tolkkutoman ihanaa. Tekisin mitä tahansa näiden kahden pikku vauvan eteen. Jos tarve vaatii niin vaikka vuodelevossa. 

Väsymyksestä ja kivuista on vaan selkeästi kerrottava läheisille. Ennen kun edes ymmärsin omaa uupumustani, niin ystäväni ja perheeni kysyi minulta jatkuvasti: sattuuko sua, miten sä voit, oletko vihainen.. Kesti havahtua hetkisen, että olen aivan haamu. Kävelevä haamu. Itse sitä edes huomaamatta. Neuvolassa minulle korostettiin, että Sanni olet oikeassa, raskaus ei ole sairaus, mutta se voi tehdä sairaaksi. Jos keho huutaa lepoa, sitä on annettava sille. Olen nyt melko avoimesti sanonut kun minulta kysytään vointia, että aika heikosti voidaan. Pystyssä ja hereillä jos pysyisi niin olisi hyvä. Äitini sanoin: ne ihmiset, ketkä eivät tuota painolastia kantaessaan näyttäisi minkäänlaisia merkkejä väsymyksestä olisi ihme. Pojathan on vasta vähän yli KILON. Mites sitten loppuaikana?! :D

Kävellessäni kaupungilla tai missä hyvänsä huomaan saavani katseita ja hymyä joiltain vastaantulijoilta. Minä ja vatsani näytämme pitkälti jo siltä, että yhden vauvan poksahdus olisi jo paikallaan. Pitäisi kirjoittaa paitaan, että niitä on kaksi. Siksi olen niin valtava :D

Keskiviikkona alkaa raskausviikko 28, ollaan jo hurjan pitkällä. IIIIK! Saisipa vauvat jo syliin <3 
Pääsisipä jo niiden kanssa ulkoilemaan ja itse sitä myöten kuntoilemaan. Kaapissa odottaa parit treenivaateet raskauskilojen karistamiseen. Onneksi tämä mamma menee vielä miinuskilojen voimalla, joita alussa tuli toistenkin edestä.

Hämäävä kuva, mutta 27+4

motivaatiopöksyjä <3






-Sanni


 ps. säät kylmenee, silitysrumba odottaa :( 


pps. Perjantaina pääsen taas katsomaan poikia ultraan <3














tiistai 3. kesäkuuta 2014

Uusi sivu minulle!

Nyt taitaa todella olla aikaa istua alas ja kirjoittaa muutama sananen. Aikaa, oikeasti aikaa!! Olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt pyhittämään työnteolle jo yli kymmenen vuotta. Vuosien aikana olen huomannut työn merkityksen olevan minulle valtava. Minulle on koko raskauteni ajan sanottu, että kaksosten kanssa saatat joutua töistä aikaisemmin kotiin ja merkkejäkin siitä on ollut muutamaan otteeseen. Nyt perjantaina minua kehotettiin toden teolla rauhottumaan ja nyt sen teenkin. Nukun pitkään ja alan silittämään pikkuvaatteita. Opettelen uudenlaiseen rytmiin, missä vietetään aikaa myös kotona.
Luin eilen uutisen vauvasta, joka oli syntynyt 860g ja hän voi Tyksissä hyvin. Uutinen helpotti minua suuresti, meidän pojat olivat kumpikin jo viime viikolla kilon kokoisia. Isoja poikia <3Ei enää meinaa malttaa, että saisi jo omat vauvat syliin <3
Seuraavalla kerralla kirjoittaessa saan toivottavasti ajatukset hieman paremmin kasaan ja saan jotain järkevää tekstiä aikaiseksi. Nyt silittämään pikkuvaatteita !!




26+6






sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Tunteiden sekava kirjo !

Hui mikä viikonloppu takana, mutta siitä selvittiin ja hyvin selvittiinkin. Ajaessani kotiin päin eilen näiden loppurutistusten jälkeen liitin Spotifyn radioon. Omasta soittolistastani osui siihen hetkeen minulle liuta täydellisiä biisejä. Kyyneleet silmissä yhdistin jokaisen kysesein kappaleen jotenkin omaan elämääni ja siihen huojentuneeseen hetkeen.

Ensimäisenä kappaleena tuli Kaija Koon Supernaiset. Se oli melko osuva omaan helpottuneeseen olotilaan. Mieleni teki kiljua ja mahassakin oli melkoinen disco. Oloni oli kerrassaan supernainen.

Seuraava laulu oli Pate Mustajärven tulkitsema Päivä kerrallaan. Hänen laulunsa kertoo menetetystä kaverista. Itselleni kuitenkin ajatus elää päivä kerrallaan kuulosti hyvältä. Siirryin tunteesta suoraan toiseen tunteeseen, jossa mietin sitä onnen määrää, mitä minulla on. Nyt on aika mennä päivä kerrallaan ja ottaa jokaisesta päivästä kaikki mitä sillä on annettavaa.

Kolmantena listaltani tuli Hallelujah, jonka myötä ajatukseni syventyi. Vaikka laulun sanat ovat sinällään surulliset, ne saivat minut miettimään vielä pidemmälle sitä ajatusta, miten elämäni on sanotaan vuoden aikana saanut niiin paljon. Mikäli henkistä kasvua voitaisiin mitata mittarilla niin olisin saanut omat käyräni jyrkkään nousuun.
En ikinä vuosi sitten olisi uskonut, että olen vuoden kuluttua naimisissa, kaksosten odottaja, yrittäjä, perheellinen. Nyt en voi olla kuin kiitollinen jokaisesta niistä vastoinkäymisestä ja kohtalosta, joiden ansiosta olen nyt tässä.

Ja tässä hetkessä on hyvä olla, elänhän nykyään vain päivän kerrallaan.


Näissä tunnelmissa toivotan hyvää maanantaita jokaiselle. Näistä haaveilun kuopista noustessani ajattelin kirjoittaa arvista ja rehottavista kulmista..


-Sanni




perjantai 16. toukokuuta 2014

Vaatimukset mieheltä ja ultrakuulumisia

Haluan ensin kertoa meidän ultrakuulumiset ennen kuin syvennyn haukkumaan ja kehumaan miehiä.

Meitä siis tarkkaillaan tiiviisti, noin kahden viikon välein. Se on minusta äärettömän helpottavaa, koska en tiedä pysyisinkö järjissäni yksöisvauvan odottajana, joka saattaa päästä vain kaksi kertaa katsomaan vauvaa. Mä olen saanut nähdä meidän pojat jo moooonta kertaa. Ei siellä toki ihan turhaan käydä, vaan tarkkaillaan kaiken olevan normaalisti ja vauvojen kasvavan tasaisesti jne.

Niinkuin olen jo ennenkin kertonut niin meidän vauvoilla on ollut alusta asti kaikki hirmuisen hyvin. Kokoeroja on ollut todella vähän ja molemmilta loppujen lopuksi löydettiin kaikki rakenteetkin. Äiti on vaan ollut hirmu hermostunut ja neuroottinenkin.

Aamulla lähtiessä väsytti aivan järjettömästi. Siis voisi vaan nukkua. Nyt kun meillä on pimennysverho makkarissa niin päivälläkin on ihan kun yö. Ihanaa.
Positiivista oli se, että yksi takki meni vielä kiinni.




Ainaisen huonona aamupalan syöjänä oli ihana herkku, vaikka stevian käyttö raskausaikana onkin vielä melko tietämätön asia ja kiisteltykkin.




Valio RAIKAS



Ihanaa kerrassaan, ei lainkaan liian makeeta. Mun makuun nuo normaalit ovat tosi makeita. Ainoana heikkoutena hampaisiin jääneet vadelmat.


No niin nyt pääsen jo Tyksiin. Siellä ollaan oltu mulle aina todella mukavia ja nytkin pääsin sisään jo vartti ennen kuin aikani oli. Herttainen, vähän hömelö mieslääkäri tutki meidän poikia ja kaikki oli hyvin. Me oltiin kasvettu hyvin, mutta hieman kokoeroa on alkanut tulemaan poikien väliin.
A- vauvan painoarvio oli 760g
B-vauvan painoarvio oli 670g
Hiukan siis eroa. Emme saaneet taaskaan kuvia kun toisen kasvojen edessä oli yksi oma käsi ja kaksi veljen kättä ja toisen kasvojen edessä oli kaksi veljen jalkaa. Eivät he halunneet näyttäytyä isille. Olen siis aina pyytänyt isille kuvia mukaan, kun ei töidensä takia pääse kuin aniharvoin paikalle. Isi on tähän mennessä saanut yhden onnistuneen kuvan. :)

Meillä siis tänään kaikki hyvin! Omaa mieltä alkaa helpottaa se, että päivä päivältä pojilla on paremmat mahdollisuudet selvitä ulkomaailmassa <3

Haluaisin sanoa muutaman sanasen miehistä.. Oikeastaanhan voin puhua vain omasta miehestäni, mutta uskallan väittää,että löydän kohtalontovereita.

Olen useasti äitini kanssa käynyt keskustelua siitä, että äitini päätyy sanomaan: "Älä Sanni odota miehiltä noin paljoa, sä oletat aivan liikaa ja siksi petyt. "
TOTTA, odotan kyllä kieltämättä huomiota, silityksiä,haleja, pusuja kaikkea sellaista, jota en tosissaan ole odottanut ennen ihan näin paljoa. Olen romanttisissa jutuissa melko jörö.

Nyt kuitenkin haluaisin mielettömästi, että lastemme tuleva isä olisi yhtä hössöttäjä kun minä olen ja haluaisin kokea sen miten hänkin odottaa ja jännittää ja ja ja.. Meillä ollaan aina vaan tyynen kylmiä. Kaikki on hyvin, hienoa.. Jatketaan.. 

Tottakai huomaan miehessäni muutoksia. Yksi hyvä esimerkki tapahtui keskellä yötä. Nukuimme molemmat sikeästi (oletan).Kunnes mieheni löi minua käteen nyrkillä todella kovaa. Huusin tietysti kuin hinaaja "AI". Mieheni heräsi apua apua mihin sua sattuu. Mitä tapahtui. Kerroin, että löit minua käteen ja pelästyin. Mieheni pyysi anteeksi ja sanoi, että pelästyi valtavasti, että vauvoilla ei ole kaikki hyvin.
Palasimme yön tapahtumiin päivällä ja kysyin, että miksi muuten löit minua yöllä ja kerroin säikähtäneeni sitä. Mieheni kertoi sängyssämme olleen rotan ja hän sai sen vihdoin kiinni ja päätti lyödä sen hengiltä.
Nauroin, nauroin aivan valtavasti ja hyvä etten pissannut housuuni. Hänen unessaan siis sänkyymme oli tullut rotta ja hän urheasti pelasti meidät.

Tapahtuma oli hauska, mutta minulle suurinta siinä yössä oli se, että huomasin miten hän oli välittömästi valmiudessa, jos minulla tai vauvoilla ei olisikaan ollut kaikki hyvin.Se oli herttaista ja suloista ja ihanaa huomata. 

Jännät ajat on meillä edessä ja tulossa. Sekin tottakai pistää pakkaa vähän sekaisin. Onneksi kuitenkin ollaan tässä kaikessa yhdessä. En tiedä mitään niin helpottavaa kuin se, että mieheni ottaa minut kainaloonsa ja sanoo, että kaikki kyllä selviää. Ei Sanni ole mitään hätää. Sen helpottavampaa hetkeä en ole kokenut. Tiedän, että selviämme yhdessä mistä vain.

Ihanuutta tähän perjantaihin tuo ehdottomasti saapunut Me And I paketti ja vastapestyt uudet ostokset <3







Nyt vaatteet odottavat vain mammalomalle jäävää äitiä, joka ehtii silittämään ja järjestämään kaiken valmiiksi. 

<3

Itselläni on tulossa mielettömän raskas viikonloppu.. Toivottavasti sinulla on vähän helpompi. Nautitaan.. Saattaa jopa aurinkokin paistaa <3


-Sanni 






torstai 15. toukokuuta 2014

Pientä arjen piristystä puutarhatontulle


Blogi lisätty muutamalle sivustolle :)

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/12273249/?claim=jy4mbgnn6xn">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

ja löytyy myös blogilistasta :)





keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Ruokahimoja onko niitä?

Aina puhutaan raskauden himoista ja haluista, seksikkyydestä ja halukkuudesta, energiasta ja hehkumisesta.
Odotan ennenkaikkea sitä seksikkääksi tuntemista ja hehkua. Olen kaukana niistä :D Toivottavasti joku niistä oikeasti myös nauttii.
Minulla on kyllä ihan hyvä olo, eikä mitään valittamista. Mutten kyllä siltikään allekirjoita oikeastaan yhtäkään himoa ja halua.
Ruokiakaan en oikein osaa himoita. Enemmänkin olen onnellinen jos joku maistuu. Välillä kuitenkin oudot yhdistelmät valtaavat lautasen.














NAM! Onni on maistuvat ruuat. Ne pelottelee mua, että kesällä muhun ei mahdu enää kun mini annos ruokaa kerralla.

-Sanni

tiistai 13. toukokuuta 2014

Lohtua, kohtaloita ja terapiaa

Olen raskauteni aikana saanut kunnian tutustua ryhmään naisia, joiden avulla monet paniikkiset hetket ovat muutuneet siedettäviksi. Monet masentavat päivät ovat muuttuneet loputtomaksi räkätyksesti ja monet kysymykset vastauksiksi. 
Olen myös löytänyt kohtalon kautta itselleni ihmisen, jota tunnen vielä todella vähän, mutta todella paljon. En osaa edes oikein kuvailla olenko löytänyt itselleni siskon, ystävän, suojelian, en osaa oikein sanoa. Tiedän vain sen, miten merkittävää hänen löytämisensä minulle oli. 
Muistan vieläkin elävästi ensimäiset sanat, jotka hän minulle kirjoitti. Miten sen jälkeen itkin vuolaasti, pelkäsin ja halusin sulkea tietokoneen, enkä avata sitä enää koskaan. Samalla hetkellä lävitseni kulki suuri rakkaus ja samalla jalat alta vievä pelko. Samaan aikaan rakastin ja pelkäsin suunnattomasti. 
Meidän elämissämme oli hetkessä valtavasti yhteistä, mutta erottavana tekijänä se, että minulla oli sillä hetkellä sellaista, jonka toinen oli menettänyt. En löytänyt yhtä ainoata sanaa, jolla olisin voinut "korvata tai paikata" mitään. En pystynyt sanomaan mitään. 
Mielessäni liikkui ajatus siitä, että poistun sivulta. Sain kuitenkin uuden viestin, jossa tajusin miten onnekas olen ja miten vilpitön voi olla vieraan ihmisen onni. Vaikka sain hänelle varmasti aikaan suuren tuskan ja surun. 
Vasta hetken tapaamisemme jälkeen ymmärsin, että seuraan hänen kirjoituksiaan, ajatuksiaan ja toimintaansa täysin eri tavoin. Halusin tietää kaiken mitä hänelle kuuluu, miten hän voi ja onhan hänellä kaikki hyvin. Huomasin, että huoli on molemmin puolista. 
Muutaman kuukauden nettitapaamisestamme me näimme isommalla ryhmällä. Olimme molemmat siellä. Olimme siis toisillemme konkreettisia. Siinä pienessä hetkessä olin saanut häneltä halauksen ja pelastuksen auton alle jäämiseltä. Minua jännitti valtavasti kaikkien niiden tapaaminen, mutta tavatessani hänet minua ei jännittänyt. Oloni oli rauhallinen ja tiesin, että täällä juuri minun piti ollakkin. Tämä ihminen minun pitikin tavata.
Välillä mieleni valtaa ajatus siitä, että satutanko omalla onnellellani häntä tai jotakin toista. Kunnes aina huomaan kirjoituksieni kohdalla tämän ihmisen vilpittömyyden minua ja poikia kohtaan. Tämän tapaamisen jälkeen uskon kohtaloon täysin. Mikä muu voisi tuoda kaksi ihmsistä eripuolelta Suomea yhteen kuin se, että niin on tarkoitettu.

Olen tämän lisäksi huomannut muutenkin itsessäni pehmenemisen merkkejä tämän raskauden saatossa. Tunteista puhuminen ja varsinkin kauniiden asioiden sanominen ei ole ollut minulle koskaan helppoa.
Olen aikanaan oman äitini kanssa harjoitellut, että kuinka sanon hänelle, että rakastan häntä tai välitän hänestä. Kyse ei siis ollut siitä, että äitini olisi uhkaillut ja pakottanut minut häntä rakastamaan. Rakastan tottakai, en vaan osannut sanoa sitä ääneen.
Opettelen sitä toki nyttenkin joka päivä, mutta nyt se tuntuu helpommalta. Vieraamallekkin ihmiselle voi sanoa, että olet ihana! Se antaa niin paljon kun uskaltaa sanoa, että olet ajatuksissani. 

Tekstini tarkoituksena ja pohja-ajatuksena on se, että kaikella on tarkoituksensa. Toivottavasti meidän pojatkin pääsevät tapaamaan näitä kaikkia ihania uusia tuttavuuksia, jotka ovat pitäneet tämän mamman järjissään. 





Ei se ole rikas, jolla on paljon, vaan se, joka antaa paljon.

- Erich Fromm


Rakkaudella Sanni

PS. Nyt on jo KESKIVIIKKO ja meillä rv 24+0 <3








maanantai 12. toukokuuta 2014

"Kyllä kaksi menee siinä missä yksikin."

" Kyllä kaksi menee siinä missä yksikin"

"No teidän ei enää tarvitsekkaan sitten tehdä lapsia kun kaksi tulee jo kerralla"

"Voi miten olet valtava"

"Miten sä olet vielä noin pieni?"

"En muuten älynnyt et olisko saanut koskea"

" Voi, että! Teitä nyt sit vahditaan koko ajan."

"Ne varmaan sieltä kohta syntyy."


Jestas muuten ihmisillä on hirmusti sanottavaa raskaana oleville naisille. Jokaisella äidillä on ihania ja kamalia kokemuksia omista jutuistaan ja jokainen on salaa vähän eri mieltä kuinka toimitaan. Itse olen häkeltynyt saamastani huomiosta.
En edes ennen raskautta tiennyt olevani näin "syrjäytyvää" tyyppiä.
Haluan syventyä muutamiin minulle sanottuihin letkautuksiin.

"Kyllä kaksi menee siinä missä yksikin"


Kuulen tätä päivittäin ollessani asiakaspalvelutyössä. Kuulen tätä ennenkaikkea vanhemmilta naisilta ja tällöin lause saa uskomattoman voiman ja uskottavuuden. Näin sen sitten on oltava. Asiaa pohdittaessa niin siitä nyt selviää. Kun arki alkaa rullaamaan ja tavat luistamaan. Onhan monella todella pieniä lapsia saadessaan toisen, kolmannen tai vaikka neljännen lapsensa.
Kuitenkin tavallaan minun tekisi mieli sanoa, että miten niin muka se menee siinä samassa???!??!?!?! Ei niitä millään pysty lohduttamaan täysin samaan aikaan, syöttämään täysin samanaikaisesti tai puhumattakaan huomioida täysin yksilöllisesti. Kunnes taas palaan tulevaisuuden jännityksen puuskastani tähän maailmaan ja totean itselleni, että tottakai ne menee siinä missä yksikin. Kyllä me pärjätään! Pojilla on rakastavat vanhemmat ja toisensa.


"En  muuten älynnyt kysyä olisiko saanut koskea"


Tässä kohtaa huomasin olevani melko syrjäytyvää tyyppiä. Apua ne katsoo mun mahaa, apua kohta se koskee, apua, apua, mitä teen, saako paeta?
Mahan koskettaminen aiheuttaa minulle monenlaisia tunteita. Näin hieman ylipainoisena sitä on tottunut peittämään jokaisen näkyvän makkaran ja esimerkiksi mahan peittäminen väljiin vaatteisiin on aina oiva ratkaisu. Tuntuu kuin mahaa ei olisikaan. Nyt kuitenkin maha on tarjolla koko ajan. Tottakai, siellä majailee kaksi vuokralaista.
Menen siis aina pienoiseen paniikkiin ihmisen lähestyessä mahaa. Kuitenkin minusta on ihanaa, että taasen huomioidaan meidän pikku miehet ja että ihmiset ovat meidän voinnista kiinnostuneita.
Ystävieni suhtautuminen minun syrjäytymiseeni on mielestäni hellyyttävä. "Sielä on mun kummipoikani ja minähän saan koskea". "Tiedän kyllä, ettet tykkää tästä, mutta mä ihan vähän."
Tosiaan, saa koskea. Sanotaan kuitenkin, että vauvat nauttivat siitä, että heille jutellaan ja silitellään. Se, että äiti on vähän "rajoittuneempi" ja varauksellinen niin on kuitenkin pikkuseikka.


"Voi että, teitä nyt sit vahditaan koko ajan"

Jep, onneksemme vahditaan. Yleisimmät tuplaraskauteen liittyvät kommentit on aina positiivisia, mutta joukkoon mahtuu tottakai myös pelkoa ja kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin en tiedä vastauksia. Kysymyksiä, jotka saavat minut unohtamaan kuinka nukutaan.
"Toivotaan nyt, että kaikki menisi hyvin!" Lauseessa on paljon pelkoa. Huomaan aiheuttavani myös ympärilläni suunnattomasti pelkoa, kysymyksiä ja huolta. En ole lainkaan tottunut siihen. Olen aina ollut kovin itsenäinen ja ainakin ulospäin pyrkinyt antamaan itsestäni sen kuvan, että mikään ei pysäytä minua. Nyt huomaan olevani pehmeä, tarvitsen kannustusta, tukea ja suunnattoman määrän positiivisuutta.
Pelko ja ahdistus siitä, että jotain sattuisi on mielessäni koko ajan. Pelko siitä, että teen jotain väärin tai jätän jotain tekemättä. Omassa mielessäni pyörii usein ajatus siitä, että miksi en osaa uskaltaa nauttia?
Luulen silti, että olen vielä ihan täysjärkinen.

Rakastunut vaan omiin pikku miehiini. <3






sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Ekat viikkoni tuplaodottajana

Harkittuani pitkään blogin aloittamista päätin kuitenkin tänä aamuna, että aloitan. Etsin itselleni luettavaksi blogia kaksosista, etenkin identtisistä kaksosista ja löysinkin. Muutamia oikeinkin hyviä, ihania kuvia, ihania onnellisia hetkiä. Kerrassaan kyynelin niitä lueskelin. Olen tainnut itse vaan kokea tämän raskausajan hieman eri tavoin. 

Kerron hieman ensin itsestäni ja perheestäni. Itse olen reilu parikymppinen henkinen mummo läheltä Turkua. Olen myös hieman perfektionisti ja kylläkin pessimistikin.. Olen aina vaan ollut huono laittamaan ihmisiä lokeroihin, mutta sanotaan nyt, että taidan olla molempia. Perheeseeni kuuluu aviomies ja koira ja loppu kesästä syntyvät identtiset kaksospojat. 

Raskaus alkoi meille erittäinkin toivotusti positiivisellä raskaustestillä 26.12.2013. Olimme toivoneet ja odottaneet sitä kovasti. 
Varasimme ajat neuvolaan ja neuvolassa saatiin kuunnella sydänääniä. Lääkäri totesi sydänäänistä, että jopas sielä pamppaillaan kamalaa vauhtia. No sielähän ravasi kahdet äänet, mutta ei meillä siitä tuolloin tietoa vielä ollut.

Ensimäisessä ultrassa meille selvisi, että lapsia on kaksi. Ensimäinen asia mitä mieheni sanoi: heijastaako toi jotenkin sen... Kätilön vastaus: Ei, siellä on niitä tuplasti. Oma reaktioni oli shokeraavan sekava ja kysyin kovaa,että MITÄ? Kätilö rauhallisin äänin vaan toisti, että juu kahdet oikein selvät äänet ja siinä on toisen pää ja siinä.... En kuullut enää mitään. Silmät täyttyivät onnenkyyneliin. En osannut sanoa mitään. Sisälläni velloi kamala pelko ja päässäni huusi vaan kovaa RISKIRASKAUS!

Molemmat pikkuiset ovat yhteisessä istukassa, mutta heidän välissään on kalvo, joka suojaa tarkoittaa sitä, että heillä on omat vesipussit. 

Mieheni oli vielä kotonakin todella rauhallinen. Minä kävin mielessäni monia ajatuksia siitä, että miten me pärjätään, pärjätäänkö me, mahdutaanko me, osataanko me, onko meillä tarpeeksi rahaa, pärjätäänkö me? 

Tottakai me pärjätään!


pikkuset allekkain



Viikkojen kuluessa ja asioiden hiljalleen loksahtaessa paikalleen, uskaltauduimme tekemään jo suunnitelmia. Raskausviikkoon 12+ kesti aivan mielettömän kauan. Sinne päästiin peloistani huolimatta.
Meidän oli aika hankkia uusi auto, johon mahtuu tuplavaunut, tuplavaunuissa voi olla kolmenkin kuukauden toimitusaika. APUA! Meidän pitää hommata myös vaunut. APUA, me ei mahduta meidän asuntoon. Pakko on mahtua.. Ostettiin pinnasängyt ja kokeiltiin. Huh, kyllä me mahdutaan!






Raskausviikolla 15+ minusta ei vieläkään näy selvästi mitään. Raskausviikolla 17+ asiakkaani kysyy minulta laihdutusvinkkejä kun olen niin hoikistunut. 
Raskausviikolla 18+ TUNNEN LIIKKEET!! Kaikki tuntuu todellisemmalta! 



rv 18+1


Meitä seuraillaan 2-3 viikon välein ja pääsen onnekseni katsomaan poikia tasaisesti. Olen siitä todella todella onnillinen, koska saan sillä tavoin mielenrauhani säilymään edes jotenkin! 
Pojat kasvavat tasaisesti, onneksi!

rv 19+1 A: 320 ja B: 310

rv 21 A: 400 ja B: 400

rv 23 A: 550 ja B:550


Loppu viikosta näen taas poikia!



Blogini tarkoitus on pukea omia ajatuksiani sanoiksi. Kertoa rehellisesti siitä, miten pelkään joka ikinen päivä menettäväni nämä kaksi ihmettä. Ajatukseni saattavat herättää muissa ajatuksia, mutta haluan silti ne jakaa.
Tärkeintä tässä koko blogissa ja raskaudessa on se, että haluan tuoda esille ennenkaikkea rakkauttani masuasukkeihini, mutta myös sitä, että miltä tuntuu kun pelko valtaa joskus jopa päivät ja yöt.

rv 23+0



Nyt mennään 23+5 ja tämä mamma lähtee hierojalle!

Voimia viikkoon mulle ja sulle :)



-Sanni