Ollessani noin 15-vuotias, isäni lauloi minulle laulua: Sellaista elämä on. Laulussa nuorella on murhe, kuten minulla tuolloin. Laulun sanat ovat kertosäkeen mukaiset: sillä suoraan sanottuna, suurinpiirtein, sellaista elämä on. Oma isäni ei tuolloin voinut minua auttaa vain lohduttaa, että kyllä kaikki selviää. Laulun sanat tulevat minun mukanani joka ikinen päivä, isäni laulamana tottakai.
Nyt noin kymmenen vuotta jälkeenpäin osaan tuota laulua ja isääni arvostaa aivan eri tavoin. Pienenä muistan kirjoittaneeni kortteihin: isi on vahva, urheilullinen, isi tykkää jalkapallosta, maailman paras isi. Isäni oli tuolloin paljon pois ja niinkuin pieni lapsi kirjoittaa tai kertoo: isi oli sporttinen jne. mutta silti maailman paras isi.
Nykyään isäni on paljon kotona, hänen työtehtävänsä ovat muuttuneet ja hänellä on hyvinkin erilainen elämä. Nyt kirjoittaisin isäni korttiin: hölmölle ja hempeleivälle vaarille, reilulle appiukolle ja maailman parhaalle isille.
Oma suhteeni isään saa minut ajattelemaan omaa miestäni ja hänen tulevaa suhdetta poikiinsa. Näen silmissäni kun hän ylpeänä kävelee poikiensa kanssa auto tapahtumasta toiseen tai kun isi käy poikien kanssa saunassa niin kuin miehet menevät. En myöskään ilman kyyneliä pysty kuvittelemaan sitä hetkeä kun hän pitää niitä ensi kertaa sylissään. Hänen poikiaan.
On suorastaan kunnia saada seurata mieheni muutosta isäksi. Se on välillä todella koskettavaa, hauskaa ja jopa pelottavaa. Onko sitä itsekään noin valmis kaikkeen.
Meidän pojilla on ainakin nyt lähes kaikki hankinnat hankittuna, pakolliset ainakin: pinnasängyt, vaatteita, kaukalot, vaunut, vaippoja ja peitteitä. Nyt myös kaikki kummit kysyttynä.
Kummiasiat ovat minun mielestäni todella vaikeita. Sivusta seuranneena ne tuovat murheita sekä perheelle, että sukulaisille. Kaikilla näyttää olevan oma mielipiteensä asiasta ja aina väärä ihminen on väärässä paikassa. Mielettömän ahdistavaa, että niin ihanasta jutusta tehdään usein niin kovin vaikeeta. Itse olen saanut kunnian olla kahden ihanan pojan kummitäti. Molemmilla kerroilla olen ollut todella otettu, että saan osallistua kasvattamaan lasta ja tuomaan itseni hänen elämäänsä pitkäksi aikaa. En koskaan kuitenkaan ole pystynyt lähtemään sille linjalle, että voisin mielettömät määrät pojille hankkia jotain. Olen yrittänyt omalla rakkaudella ja huolenpidolla "suorittaa" oman osuuteni.
Mielestäni tärkein asia on se, että lapsella on turvallisia aikuisia ympärillään välittämässä ja huolehtimassa, siitä huolimatta oliko kummi taiko ei. Olisihan se ihana pyytää vaikka kaikki läheiset.
Meidän pojilla on nyt molemmilla neljä kummia. Kaikki kummeistamme eivät kuulu kirkkoon, mutta sillä ei ole meille merkitystä.
Pyysimme molempien sisarukset ja kaksi ystäväpariskuntaa. Silti toiveemme on, että pojat saavat paljon aikuisia ja rakkautta ympärilleen. Sehän kuitenkin on tärkeintä. Olemme sanonutkin, että me nyt sitten tullaan valtavana pakettina loppu kesästä. Mieheni toivoi eilen vielä toista koiraa.. HEHHE :D
Ehkä tarvitsemme siihen vähän suuremman kodin kun nyt jo on ahdasta ja mahdollisesti jostain lisähermoja..
Tänään alkoi 30+0 ja kännykkäsovellus kertoi, että jos odotat kaksosia niin olosi on jo tukala. Olisin halunnut vastata sille, että TOTTA!! Mahan voisi repiä jo auki saadakseen vähän lisätilaa.. Jaloista ja pyllystä voitaisiin siirtää nahkaa vähän lisäjoustavuudeksi ;)
Meidän arviolla on siis jäljellä noin 6 viikkoa. Oma "pelkoni" on kyllä, että viikolla 36 lääkärit sanovat, että antaa mennä loppuun asti vaan. Pojille se olisi tottakai hyvä ja ymmärrän todella hyvin, että minunkin sitä pitäisi toivoa. Välillä sitä vaan itsekkäästi toivoisi ajan kuluvan nopeammin. Aina sitä toivoo sitä, mitä ei voi saada. Syksyllä toivon varmasti, että olisipa kesä. On haastavaa olla kärsimätön, odottavan aika on pitkä...
Päivä kerrallaan..
-Sanni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti