Se tunne kun ei ole mitään sanottavaa, mutta kuitenkin olisi niiin paljon

Aluksi pahoittelen heti, ettei minusta ole kuulunut aikoihin mitään. Uskomattomien viikkojen ja mylleryksen jälkeen uskoisin, että tekstini saattaa olla realistista ja siitä on suurin mielialanvaihtelu poistunut.

Tällä hetkellä siis viikkoja poikien kanssa 36+1 ja pojilla on jo melkoisesti kokoa. Ahtaus ja kireys ovat tuoneetkin helteen kanssa haasteita meidän arkeen. Nyt sataa ja toivoisi, ettei sataisi.

Taas aloittaessani tekstin niin päässäni on uskomaton määrä ajatuksia, enkä saa niitä tänne. Ehkä tiistain jälkeen ajatukseni kirkastuvat ;)

Toivottavasti seuraavaksi pääsen kirjoittamaan jo meidän arjesta kahden pojan kanssa. <3

-Sanni

NORMAALI?????..

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten ajattelen liikaa. Ennen mietteet ovat koskettaneet enemmänkin itseäni, toiminko oikein, riitänkö, miltä näytän, miltä pitäisi näyttää, osaanko. Raskauteni aikana arvoni ovat itseäni kohtaan löystyneet, mutta ajatukset siitä ovatko lapseni normaalin kokoisia, olenko varmasti tehnyt niiden eteen kaiken voitavani, miten olisi jos olisin toiminut toisin. Jatkuva syyllisyys kävelee mukanani joka päivä. 

Jostain syystä en ole oikein koko raskauteni aikana voinut syödä vitamiinilisiä. Ottaessani sen sitten minä hetkenä hyvänsä päivästä oksennus on suora seuraus. Muutenkin huonovointisena oksentaa sen mitä on saanut syötyä, turhauttavaa. Todella turhauttavaa. Kierre alkaa alusta ja suuhun on taas laitettava väkisin jotain. Olen tullut siihen tulokseen, että vauvat saavat enemmän ravintoa ilman vitamiinilisää. Mielessäni mietin, että vauvoja syntyy jos vaikka millaisissa oloissa. 

Olen mukana sellaisessa ryhmässä, joilla on suht samanlainen elämäntilanne kuin itsellänikin ja meitä kaikkia yhdistää se, että lapsemme syntyvät samoihin aikoihin. Olen jo aikaisemminkin maininnut, että olen kokenut ryhmän todella voimaannuttavaksi ja itselleni esikoisia odottavana myös todella hyödylliseksi. Siellä kuitenkin isossa ryhmässä tulee väkisinkin esiin keskusteluja, joita ei olisi välttämättä näin hermoheikkoisen ihmisen lukea.

Keskustelut, joissa vertaillaan pituuksia, painoja, mittoja jne. jne. ovat minusta todella mielenkiintoisia, mutta ne tuovat mieleen sen, OLENKO MINÄ NORMAALI, KETÄ ON NORMAALI, ONKO NORMAALIA?? Suurimmaksi kysymyksekseni jää pitääkö olla NORMAALI? Olen usean tarkkailun vuoksi nähnyt ja päässyt seuraamaan poikia usein ja saanut aina tietooni heidän painoarviot ja muita tietoja. Mieleeni kuitenkin hiipi sellainen ajatus, että minulle ei ole koskaan sanottu vastaavatko ne käyriä ja normaalirajoja ja ja ja ja... Yön asioita pohtiessani tulin siihen tulokseen, että mitä merkitystä sillä on. Rakastan varmasti lapsiani kaikesta huolimatta enemmän kuin mitään <3 


Me ollaan lähdössä neuvolaan seuraamaan ollaanhan kaikilla oikeilla käyrillä ja mitoilla ja niiden jälkeen taas palaudutaan siihen, että jokainen meistä on ainutlaatuinen. Oltiin sitten millä tahansa käyrällä. 


Omista muutoksista suurimpina pidän ehdottomasti kyllä sitä, että vaatteet joita nykyään laitan päälleni ovat ennen kaikkea tottakai mukavat!! Siis miksi edes olen tunkenut ruhooni mitään pillifarkkuja, mutta myös värivalintani ovat kokeneet mullistuksen. Lähden nimittäin juurikin neuvolaan pinkeillä shortseilla ja pinkillä laukulla, olisikohan mulla vielä pinkkiä kynsilakkaa? Jännä nähdä mitä sitten ostellaan kun vauvat ovat syntyneet ja päälle mahtuu perusvaatteet ;) Olisikohan Guessilla jotain pinkkiä kukkaroa..hhhmm..


Aamupalaksi muuten tänään kaksi lasia maitoa ja mehujää. (saa moralisoida, ei tunnu missään)  Olen oppinut,että aamuina, jolloin pitää olla autossa ennen 10 niin ei kannata syödä mitään, mikä ei maistu. Siitä meidän edellinen pikku Audi ja minä saimme muistutuksen kun väkisin syö. 



Ihanaa aurinkoista perjantaita täällä Mikko Alatalon tahtiin <3



-Sanni

ps. lupaan lisätä pinkkikuvat seuraavaksi ;)

Isästä-vaariksi, pojasta-isäksi, ystävästä-kummiksi

Ollessani noin 15-vuotias, isäni lauloi minulle laulua: Sellaista elämä on. Laulussa nuorella on murhe, kuten minulla tuolloin. Laulun sanat ovat kertosäkeen mukaiset: sillä suoraan sanottuna, suurinpiirtein, sellaista elämä on. Oma isäni ei tuolloin voinut minua auttaa vain lohduttaa, että kyllä kaikki selviää. Laulun sanat tulevat minun mukanani joka ikinen päivä, isäni laulamana tottakai.

Nyt noin kymmenen vuotta jälkeenpäin osaan tuota laulua ja isääni arvostaa aivan eri tavoin. Pienenä muistan kirjoittaneeni kortteihin: isi on vahva, urheilullinen, isi tykkää jalkapallosta, maailman paras isi. Isäni oli tuolloin paljon pois ja niinkuin pieni lapsi kirjoittaa tai kertoo: isi oli sporttinen jne. mutta silti maailman paras isi.
Nykyään isäni on paljon kotona, hänen työtehtävänsä ovat muuttuneet ja hänellä on hyvinkin erilainen elämä. Nyt kirjoittaisin isäni korttiin: hölmölle ja hempeleivälle vaarille, reilulle appiukolle ja maailman parhaalle isille.

Oma suhteeni isään saa minut ajattelemaan omaa miestäni ja hänen tulevaa suhdetta poikiinsa. Näen silmissäni kun hän ylpeänä kävelee poikiensa kanssa auto tapahtumasta toiseen tai kun isi käy poikien kanssa saunassa niin kuin miehet menevät. En myöskään ilman kyyneliä pysty kuvittelemaan sitä hetkeä kun hän pitää niitä ensi kertaa sylissään. Hänen poikiaan.
On suorastaan kunnia saada seurata mieheni muutosta isäksi. Se on välillä todella koskettavaa, hauskaa ja jopa pelottavaa. Onko sitä itsekään noin valmis kaikkeen.

Meidän pojilla on ainakin nyt lähes kaikki hankinnat hankittuna, pakolliset ainakin: pinnasängyt, vaatteita, kaukalot, vaunut, vaippoja ja peitteitä. Nyt myös kaikki kummit kysyttynä.

Kummiasiat ovat minun mielestäni todella vaikeita. Sivusta seuranneena ne tuovat murheita sekä perheelle, että sukulaisille. Kaikilla näyttää olevan oma mielipiteensä asiasta ja aina väärä ihminen on väärässä paikassa. Mielettömän ahdistavaa, että niin ihanasta jutusta tehdään usein niin kovin vaikeeta. Itse olen saanut kunnian olla kahden ihanan pojan kummitäti. Molemmilla kerroilla olen ollut todella otettu, että saan osallistua kasvattamaan lasta ja tuomaan itseni hänen elämäänsä pitkäksi aikaa. En koskaan kuitenkaan ole pystynyt lähtemään sille linjalle, että voisin mielettömät määrät pojille hankkia jotain. Olen yrittänyt omalla rakkaudella ja huolenpidolla "suorittaa" oman osuuteni.

Mielestäni tärkein asia on se, että lapsella on turvallisia aikuisia ympärillään välittämässä ja huolehtimassa, siitä huolimatta oliko kummi taiko ei. Olisihan se ihana pyytää vaikka kaikki läheiset.
Meidän pojilla on nyt molemmilla neljä kummia. Kaikki kummeistamme eivät kuulu kirkkoon, mutta sillä ei ole meille merkitystä.
Pyysimme molempien sisarukset ja kaksi ystäväpariskuntaa. Silti toiveemme on, että pojat saavat paljon aikuisia ja rakkautta ympärilleen. Sehän kuitenkin on tärkeintä. Olemme sanonutkin, että me nyt sitten tullaan valtavana pakettina loppu kesästä. Mieheni toivoi eilen vielä toista koiraa.. HEHHE :D
Ehkä tarvitsemme siihen vähän suuremman kodin kun nyt jo on ahdasta ja mahdollisesti jostain lisähermoja..

Tänään alkoi 30+0 ja kännykkäsovellus kertoi, että jos odotat kaksosia niin olosi on jo tukala. Olisin halunnut vastata sille, että TOTTA!! Mahan voisi repiä jo auki saadakseen vähän lisätilaa.. Jaloista ja pyllystä voitaisiin siirtää nahkaa vähän lisäjoustavuudeksi ;)
Meidän arviolla on siis jäljellä noin 6 viikkoa. Oma "pelkoni" on kyllä, että viikolla 36 lääkärit sanovat, että antaa mennä loppuun asti vaan. Pojille se olisi tottakai hyvä ja ymmärrän todella hyvin, että minunkin sitä pitäisi toivoa. Välillä sitä vaan itsekkäästi toivoisi ajan kuluvan nopeammin. Aina sitä toivoo sitä, mitä ei voi saada. Syksyllä toivon varmasti, että olisipa kesä. On haastavaa olla kärsimätön, odottavan aika on pitkä...

Päivä kerrallaan..

-Sanni

Tuntemusten ja tiedon välinen ero

Olen tässä vapaiden aikana ja levätessä huomannut, että kun ihmisellä on aikaa niin on myös paljon ajatuksia. Tulee tehtyä nettiostoksia, selailtua sivuja ja niin edelleen, mutta myös todellisia murheen aiheita tulee ajateltua entistä enemmän.
Useimmiten raskauteen liittyvät tuntemukset, eivät ainakaan helpotu googlen antamalla diagnoosilla, mikä saattaa keskiyön tunteina olla todellakin järkeenkäyvä.

Meillä on kaikilla onneksi kaikki hyvin ainakin tällä hetkellä, yöt muuttuu vähän levottomaksi ja aamut saattaa alkaa oksentamalla, mutta päivä kerrallaan.
Pojat on jo tosi isoja ja potkut mielettömän vahvoja. Välillä on pakko ääneen pyytää pientä rauhoittumista, mutta onhan se ihana tuntea heidät päivä päivältä paremmin <3 Mitään rytmiä meidän pojilla ei kyllä ole. Meininki on varmaan se, että kun toiselta saa potkun päähän niin kosto elää ja sitten alkaa koko mahaa hölskyttävä sota.

Meidän perheen Juhannus meni melko rauhallisesti. Vietimme aikaa lepäillen ja nukkuen pitkään ja illalla kävimme katsomassa kavereita. Heillä meno oli toki riehakaampaa, mutta hienosti me joukkoon mahduttiin. Itseasiassa todella hyvin. En ole koskaan tuntenut siinä porukassa itseäni niin tervetulleeksi,mikä saikin minut ajattelemaan itseäni ja elämääni taaksepäin. Miten paljon olenkaan muuttunut.

Aivan kuten noissa raskauteen liittyvissä epävarmuuksissa, olen myös ollut todella epävarma itsestäni ja kaikesta aina. Jos mielessäni olen ajatellut,ettei minusta pidetä niin saan sen erittäin helposti mielessäni todelliseksi ihan omilla ajatuksillani. Kyllä se ihmismieli on helposti ohjattavissa.
Mutta päivä päivältä omassa elämässä kun kasvaa, niin sitä huomaa, etteivät asiat olekkaan aina niin. Tai sitten niistä ajatuksistaan luopuu. Kaikkia ei voi miellyttää. Eikä pidäkkään.


Sain tänään postista kirjeen, joka sai tämän hormoonihirmun itkemään solkenaan. Kirjekin todisti minulle sen, että kaikella on tarkoituksensa. Luin niitä kauniita sanoja tuhottoman monta kertaa ja mietin mielessäni, että miten ikinä osaisin omat tunteeni kirjoittaa takaisin kirjeiden vastaanottajille. Saatuani vastaukseni kokoon koin todella suurta huojentumista. Miten tärkeätä onkaan selvittää asiat. Ja miten ihanaa olikaan kertoa kirjeessä, että mulla menee hyvin.


Poikkesin hieman aiheestani rakkautta kahdelle,mutta tässä raskauden aikana olen huomannut, että rakkautta voi ja pitää jakaa ympärille.Vilpittömästi tunteensa tuova saa paljon enemmän kuin menettää.Tiedän olen tullut rakkaushöperöksi. Ja hulluksi: tämä epävarma anteeksi-Nieminen laittaa nyt itsestään ja mahastaan nakuilukuvan nettiin. Olen tainnut muuttua vähemmän epävarmaksi-Rinteeksi.

Pahoittelut valas on paljastettu :D 29+5

Hukutusvaatteet ;)

-Sanni

Loputon väsymys, syy vai seuraus

Ensimäinen raskausoireeni oli loputon väsymys. Aamuvirkkuna en olisi millään noussut sängystä ja nukkumaan voi hyvin mennä jo seitsämän kahdeksan aikaan. Viimeistään Salkkareiden jälkeen. Mieheni ei ollut lainkaan ymmärtää, että tämä energiapakkaus, joka ei hetkeäkään osaa olla paikallaan nukkuu PÄIVÄLLÄ??!!?!? Riitelemme harvoin, mutta totutteleminen siihen, että en jaksakkaan hillua iltoja hänen kanssaan vaati totuttelua.

Toisena oireena oli huonovointisuus, mieheni ei pystynyt ymmärtämään sitä, että ihan oikeesti nyt oksettaa. Oksennettua uuteen autoomme ja juostuani vessassa raskausviikkoon 18 asti, niin mieheni alkoi jo hieman tottua siihen, että kyllä toi hullu oksentaa kaikki mitä se syö.

Raskausviikon 18 jälkeen en enää oksennellut tasaisesti ja oloni oli joksenkin virkeä. Joku puhuu keskiraskauden hehkusta tai muusta. Hehkua se ei kyllä silti ollut, enkä totta totisesti tuntenut itseäni pikkumasuni kanssa seksikkääksi tai kauniiksi. Kaikkea muuta!

Nyt viimeiset kaksi-kolme viikkoa olen ollut tolkuttoman väsynyt, vapiseva haamu. Verenpaineeni, sekä hemoglobiinini menee äärettömän alhaalla ja hitaalla. Tällä kertaa minun on itse todella todella vaikea ymmärtää sitä, etten jaksa tai pysty enää tiettyihin juttuihin.

Kertomani perusteella saattaisi kuvitella, että olen todella tympääntynyt raskauteeni tai valitan. Päin vastoin, sehän tässä juuri niin hullua onkin, että kaikesta huolimatta tämä on aivan tolkkutoman ihanaa. Tekisin mitä tahansa näiden kahden pikku vauvan eteen. Jos tarve vaatii niin vaikka vuodelevossa. 

Väsymyksestä ja kivuista on vaan selkeästi kerrottava läheisille. Ennen kun edes ymmärsin omaa uupumustani, niin ystäväni ja perheeni kysyi minulta jatkuvasti: sattuuko sua, miten sä voit, oletko vihainen.. Kesti havahtua hetkisen, että olen aivan haamu. Kävelevä haamu. Itse sitä edes huomaamatta. Neuvolassa minulle korostettiin, että Sanni olet oikeassa, raskaus ei ole sairaus, mutta se voi tehdä sairaaksi. Jos keho huutaa lepoa, sitä on annettava sille. Olen nyt melko avoimesti sanonut kun minulta kysytään vointia, että aika heikosti voidaan. Pystyssä ja hereillä jos pysyisi niin olisi hyvä. Äitini sanoin: ne ihmiset, ketkä eivät tuota painolastia kantaessaan näyttäisi minkäänlaisia merkkejä väsymyksestä olisi ihme. Pojathan on vasta vähän yli KILON. Mites sitten loppuaikana?! :D

Kävellessäni kaupungilla tai missä hyvänsä huomaan saavani katseita ja hymyä joiltain vastaantulijoilta. Minä ja vatsani näytämme pitkälti jo siltä, että yhden vauvan poksahdus olisi jo paikallaan. Pitäisi kirjoittaa paitaan, että niitä on kaksi. Siksi olen niin valtava :D

Keskiviikkona alkaa raskausviikko 28, ollaan jo hurjan pitkällä. IIIIK! Saisipa vauvat jo syliin <3 

Pääsisipä jo niiden kanssa ulkoilemaan ja itse sitä myöten kuntoilemaan. Kaapissa odottaa parit treenivaateet raskauskilojen karistamiseen. Onneksi tämä mamma menee vielä miinuskilojen voimalla, joita alussa tuli toistenkin edestä.

Hämäävä kuva, mutta 27+4

motivaatiopöksyjä <3

-Sanni

 ps. säät kylmenee, silitysrumba odottaa :( 

pps. Perjantaina pääsen taas katsomaan poikia ultraan <3

Uusi sivu minulle!

Nyt taitaa todella olla aikaa istua alas ja kirjoittaa muutama sananen. Aikaa, oikeasti aikaa!! Olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt pyhittämään työnteolle jo yli kymmenen vuotta. Vuosien aikana olen huomannut työn merkityksen olevan minulle valtava. Minulle on koko raskauteni ajan sanottu, että kaksosten kanssa saatat joutua töistä aikaisemmin kotiin ja merkkejäkin siitä on ollut muutamaan otteeseen. Nyt perjantaina minua kehotettiin toden teolla rauhottumaan ja nyt sen teenkin. Nukun pitkään ja alan silittämään pikkuvaatteita. Opettelen uudenlaiseen rytmiin, missä vietetään aikaa myös kotona.
Luin eilen uutisen vauvasta, joka oli syntynyt 860g ja hän voi Tyksissä hyvin. Uutinen helpotti minua suuresti, meidän pojat olivat kumpikin jo viime viikolla kilon kokoisia. Isoja poikia <3Ei enää meinaa malttaa, että saisi jo omat vauvat syliin <3
Seuraavalla kerralla kirjoittaessa saan toivottavasti ajatukset hieman paremmin kasaan ja saan jotain järkevää tekstiä aikaiseksi. Nyt silittämään pikkuvaatteita !!

26+6

Tunteiden sekava kirjo !

Hui mikä viikonloppu takana, mutta siitä selvittiin ja hyvin selvittiinkin. Ajaessani kotiin päin eilen näiden loppurutistusten jälkeen liitin Spotifyn radioon. Omasta soittolistastani osui siihen hetkeen minulle liuta täydellisiä biisejä. Kyyneleet silmissä yhdistin jokaisen kysesein kappaleen jotenkin omaan elämääni ja siihen huojentuneeseen hetkeen.

Ensimäisenä kappaleena tuli Kaija Koon Supernaiset. Se oli melko osuva omaan helpottuneeseen olotilaan. Mieleni teki kiljua ja mahassakin oli melkoinen disco. Oloni oli kerrassaan supernainen.

Seuraava laulu oli Pate Mustajärven tulkitsema Päivä kerrallaan. Hänen laulunsa kertoo menetetystä kaverista. Itselleni kuitenkin ajatus elää päivä kerrallaan kuulosti hyvältä. Siirryin tunteesta suoraan toiseen tunteeseen, jossa mietin sitä onnen määrää, mitä minulla on. Nyt on aika mennä päivä kerrallaan ja ottaa jokaisesta päivästä kaikki mitä sillä on annettavaa.

Kolmantena listaltani tuli Hallelujah, jonka myötä ajatukseni syventyi. Vaikka laulun sanat ovat sinällään surulliset, ne saivat minut miettimään vielä pidemmälle sitä ajatusta, miten elämäni on sanotaan vuoden aikana saanut niiin paljon. Mikäli henkistä kasvua voitaisiin mitata mittarilla niin olisin saanut omat käyräni jyrkkään nousuun.
En ikinä vuosi sitten olisi uskonut, että olen vuoden kuluttua naimisissa, kaksosten odottaja, yrittäjä, perheellinen. Nyt en voi olla kuin kiitollinen jokaisesta niistä vastoinkäymisestä ja kohtalosta, joiden ansiosta olen nyt tässä.

Ja tässä hetkessä on hyvä olla, elänhän nykyään vain päivän kerrallaan.

Näissä tunnelmissa toivotan hyvää maanantaita jokaiselle. Näistä haaveilun kuopista noustessani ajattelin kirjoittaa arvista ja rehottavista kulmista..

-Sanni